Venäjän ja Suomen kilpailukyvyn vertailu

Esko Ahon ja Aleksei A. Mordashovin saatesanat johdattavat Antti Helanterän ja Simon-Erik Olluksen uutta tutkimusta ”Why they, why not we” (Suomen itsenäisyyden juhlarahasto Sitra, Helsinki 2004). Ahon mukaan vertailu paljastaa, kuinka aineelliset resursit ovat vain eräs tekijä valtiollisessa suorituskyvyssä. Tärkeää ovat myös intellektuaalinen kapasiteetti, koulutus ja tutkimus, historialliset, kulttuuriset ja sosiaaliset tekivät. Aleksei A. Mordashov johdattaa lukijaa havaitsemaan, että huono maantieteellinen sijainti, maan laajuus, keskustan etäisyys laita-alueista, konservatiivinen uskonto, puolutusmenot ja monet muut tekijät on esitetty selitykseksi Venäjän alikehittyneisyydelle. Nuo selitykset unohtavat, että Suomi on selvinnyt myös syrjäisissä maantieteellisissä oloissaan.

Kansainväliset markkinat tuovat hyvinvoinnin

Helanterä ja Ollus aloittavat tarkastelun 1800-luvun puolesta välistä. Suomi ja Venäjä eivät olleet teollistuneet. Suomi oli osa Venäjän valtakuntaa. Vertailulla on yhteinen lähtöpiste. Metsäresurssit ja halpa työvoima olivat Suomen tekijöitä saavutetulle kilpailukyvylle länsimaisilla markkinoilla 1800-luvun lopulla. Suomella oli tarve suuntautua vientiin, kun taas Venäjällä ei ollut. Teollistuminen tapahtui yksityisen yrittäjyyden ja riskinoton kautta, kun taas Venäjällä teollistuminen toteutui valtiojohtoisesti ylhäältä-alas –prosessina. 1900-luvulla kehityslinjat eivät valtioiden välillä merkittävästi muuttuneet. Venäjä-markkinoiden menettäminen pakotti suomalaiset etsimään uusia markkinoita ja kehittämään tuotannon tehokkuutta.
Neuvostoliitossa käynnistyi teollistaminen, mutta yksityistä aloitteellisuutta ei sallittu. Neuvostoliiton talous kääntyi sisällepäin, eristäytyi maailmankaupasta.
Toisen maailmansodan jälkeen Suomen täytyi suunnata voimavarojaan myös metalliteollisuuteen ja koneenrakennukseen. Talouskasvu perustui investointeihin. Investointiaste oli korkeampi kuin OECD-maissa keskimäärin vuosien 1950-1970 välillä. Kotimainen kysyntä oli kuitenkin yhä vain kohtuullista: kansantalouden kasvu toteutui viennin avulla.
Neuvostoliitto käytti samanaikaisesti investointinsa sotilaallisiin tarkoituksiin. Luonnonvaroista saatu vauraus salli kätkeä kansantalouden sisäiset tehottomuudet. Koulutusjärjestelmä antoi erinomaiset valmiudet tieteen harjoitukseen, mutta vain kohtuulliset kyvyt ulkomaisen teknologian hyväksikäyttöön.

1980-luvulla alkoi finanssimarkkinoiden vapauttaminen. Tämä loi mahdollisuudet menestykselle maailmantaloudessa ja houkutteli ulkomaisia sijoittajia: Suomessa vuonna 1990 oli 500 suurimmasta yrityksestä ulkomaalaisomisteisia 70, mutta 1995 jo 130. Suomesta tuli entistä avoimempi talous. Pääsyy 1990-luvulla koettuun BKT:n laskuun oli Suomen huono hintakilpailukyky länsimarkkinoilla. Muutos pakotti yrittäjät järkeistämään toimintaa, leikkaamaan kustannuksia tuottavuuden tehostamiseksi. Raju muutos oli mahdollinen poliittisen järjestelmän säilyessä vakaana. Pohjoismainen hyvinvointivaltio turvasi toimeentulon minimin. Venäjällä ei sen sijaan uudistuksia ei kyetty saattamaan käytäntöön. Byrokratia ja korruptio eivät rohkaisseet yrittäjiä todelliseen markkinatalouteen. Venäjä ei kyennyt houkuttelemaan sijoittajia. Yrittäjällä ei ollut mielenkiintoa sijoittaa tuotannon kehittämiseen, koska sijoituksen tuottoa joudutaan odottamaan vuosikymmenet. Suomessa kyettiin valtiollisesti tukemaan yrityksiä kehittämistoiminnassa.

Minne murut tippuvat rikkaan pöydältä?

Kun vuonna 2003 elin Pietarissa 300 euron nettotuloilla, niin selvisin kaikista välttämättömistä menoista ja huvituksista. Nyt vuonna 2004 eivät 1000 euron nettotulot tuo Helsingissä yhtään parempaa turvaa arkiselviytymiselle. Vuokra on jo puolet nettotuloista. Lukuisat suomalaiset ovat tipahtaneet sellaiselle toimeentulolle, jota on vaikea hyväksyä ”maailman kilpailukykyisemmältä maalta”. Sitran tutkimus viittaa tuskin laisinkaan työmarkkinoiden merkitykseen kansantalouden kehitykselle, koska ilmeisesti suotuisaksi tavoitteeksi nähdään 1800-luvun lopun kilpailuetu: halpa työvoima.
Eikö suomalaisen työntekijän turvattua asemaa ja ammattitaitoa voi pitää menestystekijänä, koska se on pakottanut yritykset etsimään taloudellista voittoa osaamista kehittämällä ja teknologisin uudistuksin? Toki nykyisessä maailmassa tätä pakotetta ei enää ole yrityksillä. Tutkijat (s. 112) olisivat voineet verrata tilannetta seikkaperäisemmin myös Venäjään, jossa matalat palkat eivät tarjoa edellytyksiä taitojen ja tuottavuuden kehittämiseen. Venäjällä ei mikään pakota rikkaita tuotannon tehostamiseen, koska heidän henkilökohtaista rikastumistaan eivät työvoimakustannukset uhkaa, kun taas köyhät voivat toivoa vain murusia rikkaan pöydältä.
Professori Juha Siltala on tutkimuksessaan Työelämän huonontumisen lyhyt historia (2004) moittinut vaihtelevan todellisuuden pelkistämistä kaikkialla yhtä vertailukelpoisiksi tunnusluvuiksi (s. 85). Siltala arvelee yhdessä Marxin ja Keynesin kanssa, että säätelemätön kapitalismi ei takaa voittojen sijoittamista tuotantoon ja kysynnän luomiseen: hyvinvointi ei tihku alaspäin työntekijälle. Suomessa tulot jakaantuivat 1990-luvulla entistä epätasaisemmin pääomatulojen korostuessa ja osa-aikatyön yleistyessä. Palkkatyöllä on ollut Suomessa entistä vaikeampi päästä suhteellisen riippumattomaan, itsesäätelyn mahdollistavaan asemaan (s. 123). Suomessa oli syrjäytyneitä vuonna 1997 tehdyn koettua hyvinvointia kartoittavan kyselyn mukaan 850 000.
Joka viides koki, ettei voinut ollenkaan vaikuttaa elämäänsä. Harvat suurituloiset vääristävät kuvaa kansainvälisesti katsoen keskimääräistä suppeammasta palkkahaitarista Suomessa. Suomen varaus on OECD:n keskitasoa, mutta palkkatasoltaan ja ostovoimaltaan se putoaa välimerelliseen sarjaan, jopa alle. Kansalaisten koetun elämänhallinnan ja elämänluottamuksen vertaaminen Venäjän ja Suomen välillä olisi Sitran tutkimuksessa voinut syventää esitettyä – toki jo nyt mielenkiintoista - kansantalouden rakenteiden tulkintaa.

 

Juha Molari