|
Kirsikka Moring kirjoitti Helsingin sanomissa (24.5.2006 C 4) journalistien viisumikielloista ja ”russofobiasta”. Journalistiliitto ja Suomen
Pen olivat järjestäneet Venäjän oloja käsittelevän tilaisuuden. Venäjän
kauppatie –lehdellä on yli kymmenen vuoden kokemus toiminnasta Venäjällä.
Sanomalehti on levinnyt julkisesti konsulaateissa, suurilla messuilla ja
liikenteen solmupisteissä aina valtakunnan etäisimmille rajoille saakka.
Sanomalehti on ollut venäläisten parissa tunnetuin suomalainen media.
Nyt Venäjän kauppatie –lehti ja Juha Molari aloittavat laadullisen
tutkimuksen. Eri maiden toimittajia pyydetään kirjoittaa vapaamuotoinen
kirje (max. 5 sivua) suomeksi, venäjäksi tai englanniksi omasta mielestään
tärkeimmistä kokemuksistaan Venäjällä tai muissa valtioissa journalistina,
kun on kirjoittanut Venäjää koskevia uutisia tai artikkeleita. Itse voit
valita kokemuksesi ja määrittää, ovatko kokemuksesi valoisat vai uhkaavat.
Onnistumisista saa kertoa! Nimelliset omakohtaiset kirjeet tutkitaan.
Julkaistavassa tutkimuksessa ei mainita journalistin nimiä tai muita
tunnistettavia tietoja, mikäli et ilmaise lupaasi. Lähetä sähköpostia
allekirjoittaneelle syyskuun 2006 loppuun mennessä otsikolla “Journalisti”.
Valkeaa journalismia
Unto Hämäläinen haastatteli 1994 KGB:n vakoilijaa Albert Akulovia, joka
työskenteli diplomaatin peiteviralla Neuvostoliiton suurlähetystössä.
Hämäläinen kirjoitti haastattelun sellaiseen sympaattiseen asuun, että
Helsingin Sanomien sunnuntainumero (HS 20.11.1994) herätti ihmettelyä.
Vuonna 2001 keskusteltiin runsaasti suomalaisten Venäjä-kokemuksista, kun
Aatos Erkko, Helsingin Sanomien vastaava päätoimittaja Janne Virkkunen ja
pääkirjoitustoimittaja Erkki Pennanen tekivät haastattelumatkan Kremliin
presidentti Vladimir Putinin luo. Iltalehden toimittaja Tuomas Keskinen
muisteli ironisesti Neuvostoliiton mahdin päiviä ja kumarrusmatkoja
haastatteluineen (Iltalehti 3.9.2001).
Mustaa journalismia
Robert Kolomainen kysyi Carelia-lehdessä vuonna 1999, onko journalismi
Venäjällä harhaa. Hänen mukaansa viestintäilmapiiri oli kiristynyt 90-luvun
loppupuolella. Joidenkin keskus-, alue- ja paikallistason joukkoviestimien
omistus-, vaikutus- ja vastuusuhteet olivat muuttuneet. Venäjällä koettiin
90-luvulla, että mediasta oli tullut valtiomahti, poliittisten päättäjien ja
raharikkaiden vallanväline. Suomalaiset toimittajat tekevät näitä arvioita
nyt 2000-luvulla.
Suomalaisille on tyypillistä kriittisyys vallassa olevaa Venäjän päämiestä
vastaan. Vanhan kristikunnan perillisinä toimittajat otaksuvat totuuden
profeetan edellyttävän sellaista kriittisyyttä, että hänestä itsestään tulee
marttyyriuden jalo uhri. Toimittaja Anne Kuorsalo kirjoittaa kriittisesti,
erityisesti Journalisti-lehdessä (esim. toimittaja Andrei Babitskin
kohtalosta). Marin alueen oppositioryhmiä tukevat ryhmät pitivät joulukuussa
2005 esillä Ville Ropposen viisumin hylkäämistä. Ropponen oli etsinyt Marin
ja Mordovian alueen oppositiolle tukea Ilta Sanomissa, Kalevassa ja
Voimassa. Aamulehden ja Kauppalehden kirjeenvaihtajana Venäjällä 1999–2001
toimineella Matti Posiolla on ollut ongelmia saada työviisumi. Johan Bäckman
esittää väitöskirjassaan Itämafia (2006), että Venäjä-kuva vääntyi
suomalaisessa mediassa 1990- ja 2000-luvuilla kollektiiviseksi
vainoharhaisuudeksi ja moraaliseksi hysteriaksi.
Tohtori Turo Uskali on kirjoittanut artikkeleita journalismin kehityksestä
(Venäjän journalismin lyhyt kultakausi, Tiedotustutkimus 2004/ 27,2,
111–112). Toimittaja Anne Kuorsalo, valtiotieteen tohtori Ilmari Susiluoto
ja toimittaja Martti Valkonen kirjoittivat teoksen Salaisen poliisin
valtakunta (Edita: Helsinki 2003). Myös Putinin aikana valtiokoneiston
toimintaa sävyttäisi FSB ja neuvostotyylinen salaisuuksien verho. Ihmisten
liikkumista ja tiedonkulkua rajoitettaisiin. Yhteydenotoista ulkomaalaisiin
pitäisi raportoida viranomaisille (s. 122). Väitteet eivät vastaa
todellisuutta.
Venäjä ei ole poistanut viisumeja Ylen tai Helsingin Sanomien toimittajilta.
Venäjällä pysyvästi asuvalla Helsingin Sanomien toimittajalla on joskus
tarpeettomankin epäilyttävä käsitys Venäjän kehityksestä. Anatoli Tsygankov
kokee, että lahjakas journalisti voi toimia riippumattomana yhteiskunnan
omanatuntona Moskovassa ja Pietarissa (Idäntutkimus 4/2004). Journalisti
löytää vaihtoehtoisia lehtiä ja kanavia, joille myydä kykynsä ja tietonsa.
Omien kokemustensa valossa Tsygankov väittää, että Venäjän periferiassa
riippumattomuus on ylellisyyttä. Karjalaan muotoutui 90-luvun loppuun
mennessä kuvernöörimedia: vallassa oleva paikallinen poliittinen ryhmittymä
alisti kontrolliinsa lähes kaikki tiedotusvälineet.
Tärkeän tiedotusvälineen
omistaja kuului vaalit voittaneeseen joukkueeseen. Vaaleissa hävinneet
poliitikot saivat kuitenkin säilyttää omat vaihtoehtoiset kanavat. Tällä
tavalla syntyivät keskeiset oppositiolehdet. Vaikeista omakohtaisista
kokemuksistaan huolimatta Tsygankov havaitsee myönteistä kehitystä. Sekä
Petroskoissa että muualla Karjalan tasavallassa on tiedotusvälineitä, jotka
ovat kriittisiä vallanpitäjiä vastaan.
Miksi toimittaja kuolee
tai karkotetaan?
Kesällä 2006 on maailman tiedotusvälineissä keskusteltu Forbesin toimittajan
Paul Klebnikovin murhasta (heinäkuu 2004). Syyttäjän mukaan kaksi
tshetsheenimiestä, Kazbek Dukuzov ja Musa Vakhayev, olisi ampunut
Klebnikovin tshetsheenijohtajan Khozh-Akhmed Nukhajevin käskystä.
Klebnikovin kriittinen kirja Tshetsheniasta oli perustunut juuri Nukhajevin
haastatteluun.
Moskovan oikeus 6.5.2006 totesi kuitenkin miehet syyttömiksi. Syytettyjen
asianajaja Ruslan Khasanov ylisti oikeuden voittoa.
Sean McCormack
Yhdysvaltojen ulkoasiainministeriöstä on vaatinut Venäjän viranomaisilta
tarmokkuutta tutkia murha. Vuonna 1996 Klebnikov arvosteli Boris
Berezovskia, jotta tämän toimeksiannosta olisi vuonna 1995 murhattu
televisiotoimittaja Vladislav Listyevin. Klebnikov oli ensimmäinen
amerikkalainen journalisti, joka on murhattu Venäjällä.
Amnesty International esitti 6.12.2002 vaatimuksen, jotta toimittaja Grigogy
Pasko tulisi vapauttaa vankeudesta. Amnesty toisti vaatimuksensa huhtikuussa
2003. Amnestin väitteen mukaan toimittaja Pasko olisi vangittu, koska hän
Jeltsinin kaudella vuonna 1993 kuvasi venäläisen sotalaivan laskevan
radioaktiivisia jätteitä mereen. Yhdysvaltojen ulkoasiainministeriöstä
Philip Reeker kertoi tammikuussa 2002, että Yhdysvallat seuraa Paskon
tapausta aktiivisesti.
Yuri Shchekochikin kuoli 3.7.2003 virallisen tiedon mukaan ”selittämättömään
sairauteen”, huhujen mukaan myrkyn tähden. 7.1.2003 löydettiin venäläisen
Internet-journalistin ja poliittisen aktivistin Vladimir Sukhomlin ruumis.
Lähipiirin internetsivuilla todetaan, ettei kukaan voi tietää, mikä oli
toimittajan murhan syynä. Myös toimittajat ovat kuolevaisia.
UNESCOn pääjohtaja Koïchiro Matsuura tuomitsi 15.10.2003 toimittaja Alexei
Sidorovin murhan: “Kiitän lämmöllä faktaa, että Venäjän sisäministeri on
ottanut tehtäväkseen selvittää rikoksen ja syyttää siihen syyllistyneitä.
Tämä antaa voimakkaan viestin niille, jotka tavoittelevan väkivallan
käytöllä tiedotusvälineiden vapauden rajoittamista. Tiedotusvälineet ovat
olennainen osa demokratiaa. Tämä antaa minulle toivon, että viime vuosina
surmatut eivät kuolleet turhaan”.
Joulukuussa 2004 Venäjä karkotti
japanilaisen toimittajan Kosuke Tsuneokan. Hänen viisuminsa oli ollut
kaupallinen, mutta toiminta oli toimittajan työtä. Toukokuussa 2006 syyttäjä
päätti oikeustoimien aloittamisesta Vladimir Rakhmankovia vastaan, koska
tämä oli kutsunut presidenttiä “Venäjän falliseksi symboliksi”. Syyttäjän
mukaan artikkeli oli rikollisella tavalla loukkaava (MosNews 23.5.2006).
Anna Politkovskajan jännittävä agenttitarina Putin’s Russia (Harvill 2004)
on vaikuttanut läntisessä maailmassa mielikuviin journalistin ongelmista -
ja tuonut kirjoittajalleen vaurauden. Todellisuudessa kauhutarinat ovat
harvinaisempia kuin tavalliset onnelliset kokemukset Venäjällä.
Kerro oma
tarinasi!
Juha Molari
molari@kauppatie.com |