|
Minut kasvatettiin ryssävihaan,
mutta olen aikuistunut eroon vihasta, lausuu Jantunen
Nuorena uhmakkaana miehenä Raunolla oli tapana sanoa, ettei häntä saa rajan
taakse kuin kilon palasina ja puolet palaa takaisin. Nyt Raunolle on
kertynyt jo 17 vuotta työtä Venäjällä sekä ansiotyössä että humanitäärisissä
erilaisissa tehtävissä. — Ihmiset ovat vääriä kärsimään vihan ja
ennakkoluulojen tunteistamme.
Varastopäällikkönä 90-luvulla
90-luvulla Rauno Jantunen toimi Venäjällä rakennusyrityksessä
varastopäällikkönä. Venäjä purki Itä-Saksan tukikohdat ja tavaraa tuli
Pietarin ympäristöön. Varastopäällikön työtä auttoi kovasti, kun heidän
pajallaan huolehdittiin myös miliisipäällikön autosta. Ystävällinen miliisi
auttoi ongelmien ilmaantuessa. 90-luvun alku oli vaikeinta aikaa:
venäläisille oli lähes sama, jos joutui linnaan; mutta jos onnistui
rikoksessa, hyvä elämä oli turvattu pitkäksi aikaa.
Yhtenä vaikuttavimmista kokemuksistaan Jantunen kertoo vuotta 1993, kun hän
katseli Gorbatshovin vallan murtumista. Leningradin sillat olivat ylhäällä.
Jännityksellä seurattiin tilanteen kehitystä.
Aamuyöllä panssarivaunujen komentaja ilmoitti tukevansa Jeltsiniä. Sitten
kaikki muut seurasivat pian perässä. Suomalaisille oli annettu kehotus 15
minuutin lähtövalmiuteen.
Vuonna 1993 aseistetut rikolliset miehet saapuivat Jantusen oven taakse.
Rauno katseli teräsoven ovisilmästä, muttei avannut. Hänellä oli ase omalla
puolellaan. — Oli syytä pelätä, koska katkaisin varastopäällikkönä
varkausreittejä. Jantunen sai toimitusjohtajalta tunnin aikaa poistua
maasta.
Rikollisjengit olivat kiukkuisia, koska hän oli juhannuksena tukkinut
työpäälliköiden varkausreitin. Varastolta oli yli 200 000 Suomen markan
arvosta lähdössä muovimattoja ja lattiamateriaalia. Varastomiehet eivät edes
tienneet, kenelle tekivät työtänsä. Rikolliset rahastivat.
— Itse lastautin rekat suomalaisilla blommisaksilla ja itse avasin, mutta
tavara oli silti hävinnyt, kuvailee Jantunen varastopäällikön vaikeuksia
90-luvun alussa. Rikolliset olivat ottaneet kopiot suomalaisista
blommisaksista.
— Sain neuvoksi, että älä seuraa rekkaa, jos hengestäsi pidät.
Humanitaarista työtä vuodesta 1989
Ensimmäinen humanitaarinen matka toteutettiin jo 1989. Nuijamaalla
tentattiin ankarasti, mihin tavarat viedään. Vastaus piti olla viisas: eri
kyliin. — Jaoimme suoraan ihmisille, tavarat eivät hävinneet. Sen jälkeen on
ihmisten asia, miten he käyttivät tavaransa.
Toisin kuin yleensä luullaan, jo Neuvostoliiton aikana oli helppo saada
viisumi Tehtaankadun konsulaatista humanitaariseen työhön. — Konsulaatissa
työskenteli viranomainen, joka oli sukulaissuhteidensa tähden saanut
myönteisen kuvan uskovaisista ihmisistä. Niin saimme 21 kuukauden viisumit.
Viisumien ja lupien saannissa ei ole edelleenkään ongelmia. – Kun pystyt
perustelemaan työt, sinulla on rekisteröity yhdistys ja selvä näyttö
avustuskohteesta, luettelee Jantunen lupien saamisen luonnolliset perusteet.
— Tärkeä on tietää, kuka omistaa kohteen. Omistajan lupa on välttämätön.
Suomalaisilla on liikaa “mennään ja tehdään” meininkiä. Maassa on elettävä
maan tavoilla!
Jantunen muistelee 90-luvun alun jännittäviä kokemuksia. E10-tie oli
kielletty sotilastukikohdan tähden, mutta tietä pitkin pääsi helposti
Leningradiin. Kun miliisi sai 20 markkaa, kiellettyä tietä sai käyttää.
Käsityksensä mukaan Jantusella oli oikeus humanitaarisen viisumin tähden
kielletylle tielle. Miliisi pysäytti: — Eikö teillä olisi antaa myös minulle
pientä pakettia? — Seuraavalla kerralla on erillinen paketti. Miliisi ei
kiristänyt, vaan tarvitsi vaatteita ja ruokaa niin kuin muutkin ihmiset.
Pietarissa sijaitsee humanitaarinen tulli. Tavaksi tuli antaa pienet paketit
tullauksen jälkeen tullimiehille, ei koskaan etukäteen. — Ihmisiä ne
tullimiehetkin ovat, toteaa Jantunen. Nuijamaalla oli kuorma-autossa 75
hyväkuntoista jääkaappia. Matkatoverit sanoivat, ettet pääse maahan.
Tullimieskin sanoi, ettei pääse maahan. Yhteydenotto tullipäällikköön
korjasi tilanteen. — Jätimme jääkaapin myös tullimiehille. Ihmisiä ovat myös
tullimiehet, toistaa Rauno luontevaa kanssakäymistään eri ihmisten kanssa.
Jantunen on tehnyt noin 400 reissua Venäjälle, muttei auton ikkunoitakaan
ole rikottu. — Alussa jännitettiin, miten me suomalaiset rikkaat
ruplatukkoinemme selviämme. Pysähdyimme usein Rosmittalassa, 30–40
kilometriä Murmanskin suuntaan Pietarista, ja Keltossa. Autot pidettiin
naapurin pihassa, jossa emännän pelottava hurtta vahti autoja. Tärkeimpänä
tekijänä turvallisuudelle Jantunen pitää kuitenkin kunnioittavaa puhetta ja
käytöstä. — Emme koskaan ryssitelleet.
Jantunen oli 7.6.2006 perustamassa yhdessä muiden kokeneiden työntekijöiden
kanssa uutta järjestöä, Humanitaarinen orvokkiapu ry. Nimi tulee
keto-orvokista, joka on Inkerissä kansalliskukka. Järjestön johtoon
valittiin suomalainen poliisi, koska järjestössä koettiin, että tämä
helpottaa toimia venäläisten viranomaisten kanssa.
Jantunen toimii varapuheenjohtajana. Venäjää on moitittu humanitaariselle
työlle asetetuista rajoitteista, mutta Jantunen ei näe uhkia tai esteitä.
Tärkeää on myös järjestön rekisteröinti Venäjälle. Tällöin muodostuu
yhteinen sävel viranomaisten kanssa. Työ on avointa ja valvottavaa.
Turvallisuudentunne on molemminpuolinen.
— Lisäksi olemme täysin riippumaton politiikasta tai uskonnosta.
Juha Molari
molari@kauppatie.com |