|
Julkinen media on juuri valinnut ortodoksisen kirkon isän Mitro Revon kymmenennelle
sijalle suomalaisena mediakasvona. Ilta-Sanomat (14.11) oli uutisoinut tuloksesta
edellispäivänä. Uspenskin Katedraalin vahtimestarit selailivat lehteä
kiinnostuneina. Mitro Repo on iloinen ortodoksisen kirkon saamasta myönteisestä
julkisuudesta. Suomessa on noin 60 000 ortodoksisen kirkon jäsentä, mutta kirkon
rooli on näkyvämpi.
Ortodoksien joulupaasto alkoi haastattelupäivänä (15.11). On väärin sanoa, että
ortodokseille vain pääsiäinen olisi tärkeä: “ei pääsiäisestä voi puhua ilman
joulua, eikä joulua voi ymmärtää ilman pääsiäistä”. Suomessa ekumenia toteutuu
siinä, että ortodoksit ovat saaneet sisällön jouluunsa luterilaisten joulusta ja
luterilaiset pääsiäisen sisällön ortodokseilta.
Uusvenäläisten ortodoksinen eetos
“Venäläisiin on kristinusko juurtunut, heissä on myötäsyntyistä hartautta.
Varsinkin naisissa, mutta myös miehissä, on tuntomerkillistä esimerkillinen
kirkkokäyttäytyminen. Kirkon ympäristö luo kiireettömyyden, tunteen pyhyydestä”,
kirkon isä luonnehtii kokemuksiaan uusvenäläisistä. Vanhavenäläisiä on ollut
Suomen ortodoksisessa kirkossa jo itsenäistymistä edeltäneistä vuosista alkaen.
Uusvenäläiset saapuivat Neuvostoliiton hajottua. Ortodoksiseen kulttuuriin kuuluu
slaavilaisuutta ja venäläisyyttä. Repo muistuttaa, että venäläisen sielunmaisemaa
on vaikea hahmotella ilman slaavilaisuutta ja ortodoksisuutta.
“Muinaiskirkkoslaavi on myös Euroopan neljäs pyhä kieli heprean, kreikan ja
latinan ohessa”.
Moni supisuomalainen mies on löytänyt uusvenäläisen naisen kautta ortodoksisuuden
ja slaavilaisuuden. Ortodoksisuus ei ole irtaantumista eurooppalaisuudesta:
suomalaiset olivat jopa eurooppalaisempia kauan sitten, kun yhteys oli kiinteä
Pietariin. Karjala oli lähellä Euroopan keskusta. “Seurakunta voi erinomaisesti
toimia yhdistävänä sateenvarjona eri kansalaisuuksien välillä. Toisaalta
kansalliskulttuuri ja nationalismi voivat olla samaan aikaan niin siunaukseksi,
vaaraksi kuin kiroukseksi”.
Ensikokemukset venäläisiin tulivat jo pikkupoikana, kun hän oli vanhojen
emigranttivenäläisten “lellipoika, joka paijattiin piloille”. “Samanaikaisesti
minulla oli kokemus myös yksinkertaisesta karjalaisesta hurskaudesta. Venäläisten
ja karjalaisten välinen ristiriita häiritsi minua hieman, vanhavenäläiset olivat
aristokratiaa, karjalaiset siirtolaiset olivat taas tavallista, köyhää rahvasta.
Mutta ortodoksinen usko voi myös yhdistää. Usko tekee kaikki tasa-arvoisiksi”.
Mitro Repo kertoo saaneensa isänsä Tapani Revon perintönä huimaavaksi voimavaraksi
seurakunnan moninaisuuden, monikulttuurisuuden ja monikielisyyden. Mitro tahtoisi
suomalaisen yhteiskunnan ovien olevan avoimet uusille jäsenille. Ortodoksinen
seurakunta tarjoaa maahanmuuttajille luonnollisen tavan integroitua suomalaiseen
yhteiskuntaan ja sen demokratiaan.
Kaikki eivät tunnista uusvenäläisten ortodoksista eetosta. Venäläiset mainitaan
usein vähemmän kauniissa yhteyksissä. Repo kertoo ymmärtävänsä, että ortodoksien
pitäisi itsekin nähdä vaivaa tulkitakseen merkityksiä länsimaiselle
terminologialle. Aina ei ole osattu hahmottaa oikein ortodoksista sielunmaisemaa.
Itse ortodoksisen kirkon isä löysi 32-vuotiaana pappina uudestaan venäläiset, kun
hänestä tuli slaavilaisten palvelusten toimittaja. “Puolitoista vuotta toimitin
slaavilaisia palveluksia säännöllisesti. Oli pakko oppia kieli. Olisivatpa
työtoverit tienneet tehtäviä jaettaessa, että sain palvella toinen toistaa
kauniimpia slaavilaisia naisia! Monesti sai tuntea lähes huimausta slaavilaisten
naisten parfyymien tuoksuessa”.
Isä Mitro Repo ei ole tosikko. Ehkä valoisuus ja leikkisyys selittävät myös
suosiota kirkossa, mediassa ja yritysten konsulttinakin. Huumori ei ole merkki
pehmeydestä ja pinnallisuudesta, vaan elämän arvostuksesta, jossa kovat arvot ovat
ihmisenä oleminen, syntymä ja kuolema.
Liiketoiminta tarvitsee kasvot
Mitro Repo kertoo kärsineensä vähäisestä kroonisesta rytmihäiriöstä lapsesta
alkaen, mutta vasta hurja elämäntahti, omaishoitajana väsymys ja pettymykset
eräissä ihmissuhteissa johtivat vakaviin ongelmiin, ensin flimmeriin ja sitten
korjaavaan hoitotoimenpiteeseen. Kohtalona oli vain ensimmäinen epäonnistunut
rutiinitoimenpide tuhannesta. “Kuolin, mutta minut saatiin herätettyä” luonnehtii
Repo vakavuutta. Lääkärit kauhistuivat työtapaturmaansa. “Kaksi viikkoa myöhemmin
jouduin vielä rauhoittelemaan lääkäreitä. Hyväksyin itse kuoleman rauhallisena.
´Heittäkää pois kaikki maalliset huolet´, laulamme liturgiassa”. Oman ylpeyden
kohtaaminen oli itse asiassa vaikeinta; “kun parhaassa vireessä jouduin toisten
varaan”.
Ensimmäisessä julkisessa esiintymisessä leikkauksen jälkeen eräs talouslehti pyysi
isä Repoa paljastamaan lankeemuksensa niin kuin pääministeri ja eduskunnan
puhemies olivat jo tehneet. “Kerroin suurimmaksi lankeemuksekseni oman
kaikkivoipaisuuteni. ´Uskoin nöyrästi, mutta väärällä tavalla´”.
Vähän myöhemmin koulutustilaisuudessa eräs vuorineuvos lopetti talouspuheensa ja
johdatti pappia puhumaan “pehmeistä arvoista”. “Eikö raha ole aika pehmeä arvo
koviin arvoihin verrattuna: niitä ovat elämän ja kuoleman kysymykset”, Mitro Repo
kertoo ärsyyntyneensä. “Tarkoitan tuotannon maksimoimista heppoisaksi arvoksi,
johon verrattuna ihminen, hänen syntymänsä ja kuolema, ovat kovia arvoja!”
Mitro Repo on toiminut muun muassa Finpron ihmiskuvakonsulttina (2005). Hän
luonnehtii itseään etuoikeutetuksi papiksi, koska on saanut esiintyä eri
ammattiryhmille. Liiketoiminnan oikeaan osaamiseen tarvitaan kasvoja ja ihmisen
tuntemusta. “Muuttunut kaupallisuus ja globalisoitunut maailma voi olla
häikäilemätön. Pahin on persoonattomuus. Näin kaupallisuus on onnistunut
muuttamaan ihmiskuvaammekin”. Isä kertoo venäläisen klassisen kirjallisuuden
esimerkkejä, joissa pohditaan “mitkä kasvot näkyvät ihmisten kasvojen takaa”.
“Ovatko nuo kasvot ihmistä rakastavat vai misantroopin eli paholaisen, ihmisen
vihaajan, kasvot?”
“Ihminen ei ole vain työn suorittaja. Ihmisen pitäisi löytää uudestaan oma
arvonsa. Esimiehen rohkeus on nöyryyttä ja rohkeutta olla ihminen -
ihmis-alamaisille, paljastaa itsensä. Jos sinä voit aidosti hyvin, se ei voi olla
keneltäkään pois. Ihanteellisessa työyhteisössä tiedostetaan, että kaikki ovat
samaan aikaan toinen toistensa esimiehiä, ja alamaisia. Suhtaudummeko valtaan
valtana vai kutsumuksena”.
Kun työ on despootti, olemme kasvottomien markkinavoimien alla. Mitään todellista
ei ole ilman ihmisyksilöä ja inhimillisyyttä. “Tekijä yksin antaa työlle mielen,
sielun ja hengenkin. Työelämä on illusorinen käsite. Ei työllä ole omaa erillistä
elämää. Elämä kätkeytyy tekijöihin. Siksi puhunkin mieluummin elämäntyöstä kuin
työelämästä.”.
Repo antaa kritiikkiä Pohjoismaissa ja suomalaisen bisneksen takana vallitsevaa
pragmatismia kohtaan, jota harjoitetaan joskus ihmisyyden kustannuksella. “Kun
menemme itään tai etelään, löytyy hätä ihmisestä uudestaan. Pragmatistin,
despootin, kasvot ovat ihmisvihaajan kasvot, ja ne ovat vakava haaste meille”.
Juha Molari
molari@kauppatie.com |