|
1980-luvulla oli Savonlinnassa pari nuorta miestä, joita
katselin kummastellen, koska nämä opiskelivat venäjää. Nyt häpeän omaa
ymmärtämättömyyttäni. Toinen näistä nuorista viisaista miehistä oli Arto
Luukkanen, josta tuli sittemmin yksi arvostetuimmista Venäjän tuntijoista
Suomessa.
Tällä hetkellä Venäjän historian dosentti kirjoittaa teosta “Uudemman
Venäjän historiaa, 1999-2007”. ”Neuvostoliiton restauraatio ei voi olla
uuden Venäjän tie”, Luukkanen huomauttaa. ”Tulevaisuuden pitäisi johtaa
vahvaan, vakaaseen ja demokraattiseen Venäjään. Historian uudelleenlämmitys
on aina johtanut tragikoomisiin tuloksiin.”
Nuoriso Venäjälle ja sassiin!
Luukkasen mukaan venäjän opiskelu on erityisen synkällä tolalla Suomessa.
Vuonna 2006 kirjoitti pitkän venäjän alta 40 opiskelijaa. Ongelma olisi
helppo korjata laskemalla ryhmäkokoja. Luukkanen ihmettelee ettei asian
korjaamiseen löydy rahaa, vaan opetusministeriössä ”ajatellaan asian
hoidettavan pelkillä juhlapuheilla”. ”Oli ikävää, että Järvenpäässä kouluaan
käyvä vanhin poikani ei päässyt opiskelemaan venäjää...syy: ryhmä ei tullut
täyteen... surkeaa...”
Venäjän osaajaksi voi tulla vain opiskelemalla, opiskelemalla ja
opiskelemalla … kieltä, historiaa, kulttuuria ja politiikkaa. Erityisen
tärkeää olisi käydä Venäjällä ja viettää siellä aikaa. ”Vasta arkielämän
asiat opettavat parhaiten”. “Venäjän tuntijaksi ei tulla opiskelemalla
pelkästään lännessä vaikka sekin on suotavaa”. Itä-Suomessa venäjän kielen
opiskelu ymmärretään ja siellä siihen on panostettu. Luukkanen pitää
järkyttävänä, miten muualla vallitsevat vielä vanhat stereotypiat.
Venäjän taidot ovat luoneet Luukkaselle mielenkiintoisen elämän. Hän
valmistui teologian maisteriksi 1988. Gradussaan hän tutki Leninin suhdetta
uskontoon. Lisensiaattityö valmistui jo 1990. Pastorin tehtävien jälkeen hän
tuli Suomen Akatemian tutkimusavustajaksi 1992-1995. Venäjän arkistot
avautuivat: Luukkanen pääsi työskentelemään Moskovassa ja Pietarissa.
Tutkimukset veivät Lontoon yliopistoon slaavilaisuuden ja itäeuroopan
tutkimuksen pariin. Neuvostoliiton uskontopolitiikasta valmistui väitöskirja
vuonna 1994.
Tuotteliaana tutkijana Luukkanen työskenteli Suomen Akatemiassa ja
Renvall-instituutissa. Pari vuotta hän oli tutkijana St. Anthony’s
Collegessa. Luukkanen toimi kaksi vuotta Joensuussa Cross-Border Universityn
johtajana. Joulukuussa 2006 hän oli allekirjoittamassa venäläisten
kumppanien kanssa yhteistyösopimusta. Vuoden 2007 alussa perhe kutsui
Luukkasen takaisin pääkaupunkiseudulle Renvall-instituuttiin.
Luukkanen kiittää talouselämää, joka on ollut aktiivinen Venäjä-suhteissa.
”Julkiselle puolelle pitäisi saada jotakin joka poistaisi Venäjä-agendan
juhlapuheista ja toisi sen käytäntöön....mutta eihän julkisen hallinnon
käärmekeittoon Suomessa ole mahdollista puuttua. Valkoiset hanskat pois ja
työhön.”
Luukkanen kertoo omien Venäjä-asenteidensa ja –tunteidensa normaalista
kaaresta: “kiihkeän rakkauden vaiheesta seesteiseen ja lämpimään
affektiin...” Hän kyselee, ettei kai tutkijana saisi olla niitä tunteita,
vaan pitäisi olla vain “patologin tyyneys ja ammattitaito”. ”Mutta minkäs
sille mahtaa...”
Arto Luukkanen on opastanut suomalaisia hyväksymään Venäjä, sen suuruus ja
monimuotoisuus ja erilaisuus Suomeen ja muuhun maailmaan verrattaessa. ”On
ymmärrettävää, että pienessä maassa perspektiivit kapenevat ja suuret
asiayhteydet himmenevät. Kuitenkin...Venäjä on “sui generis” - ihan omaa
luokkaansa ja niin sitä pitäisi tutkiakin.” Pienen kansan perspektiivi voisi
avartua: ”Nuoriso Venäjälle ja sassiin! Pitäisi olla mahdollista yhdistää
opiskelu ja työkokemuksen saaminen Venäjältä. Se olisi voittamaton
yhdistelmä...” Tulevaisuuden valiokunnan kaavailut suomalaisvenäläisestä
yliopistosta ja asuntolasta ovat hyviä ja kannatettavia asioita. “CBU
formaatti on lyömätön kunhan se ensin aloittaa toimintansa tänä syksynä.”
Luukkanen kertoo Suomen yliopistopolitiikan hitaasta ja vaivalloisesta
vauhdista. ”Humanistisessa tutkimuksessa kiiruhdamme eteenpäin
etananvauhtia”. Muut tieteenalat kiistävät jopa Venäjä-tutkimuksen arvon
itsneäisenä tieteenalana, vaikka kansainvälisesti sen arvo on tunnustettu.
Suomessa oli aikoinaan Venäjän historian professuuri mutta 1920-luvulla se
lakkautettiin. ”Sen jälkeen ei tätä oppituolia ole kuulema tarvittu.”
Aluetutkimuksen kehittämisestä olisi suoranaista hyötyä suomalaisille.
“Uuden innovoimiseen ja globalisaatiokilpajuoksun voittamiseen tarvitaan
entistä intensiivisempää koulutuspolitiikkaa. Tarvitsemme spesialisteja.
Muuten Suomesta tulee ulkomuseo!”
Venäläinen rakkaudentunnustus
Suomalaiset pelkäävät menestyvien venäläisten ostavan Saimaan rantatontit.
Luukkanen kääntää asian toisin päin: “Ajatelkaa miten hienoa on jos joku
arvostaa tätä maata niin paljon, että ostaa siitä palasen. Sehän on
rakkaudentunnustus tälle maalle ja sen ihmisille.”
Dosentti kertoo omasta persoonastaan, ettei hän näe vastustajia oikein
missään. “Kukaan ei ole koskaan tullut värväämään minua mihinkään enkä
oikein ymmärrä mitä hyötyä siitäkin
olisi.” Suomen ulkomailla tapahtuva vakoilukin on loppunut II maailmansodan
jälkeen. ”Nykyään Supo tarkkailee lähinnä kettutyttöjä ja mahdollisia
Suomessa asuvia terroristeja. Olen itse ollut mukana näissä delegaatioissa
enkä ole vielä havainnut “lerppahattuja” suomalaisten joukossa.” Luukkanen
ei hyväksy allekirjoittaneen näkemystä, että Rossiiskaja Gazetan
hämmästelyssä suomalaisten aloittamasta venäläisvakoilijoiden metsästyksestä
ja Venäjän kansalaisista kerättävästä informaatiosta olisi jotakin perää.
“Nämä epäilyt ovat minusta sen verta naurettavia, että niitä ei kannata
ottaa tosissaan. 20 vuoden päästä molemmissa maissa hymyillään lempeästi
moisille kylmän sodan aikaisille jutuille.”
Luukkanen pitää vuotta 2008 ratkaisevana Venäjän tulevaisuudelle. ”On
traagista, että Putin ei osallistu vaaleihin. Suomen osalta talous kasvaa.
Suurin ongelma ovat nousevat puutullit, jotka
eivät minusta ole hyödyllisiä Venäjälle itselleen. Siirtymäajan pitäisi olla
paljon pitempi. Puunjalostuksen ketju ei ole Venäjällä vielä kehittynyt
tarpeeksi. Venäjällä tarvittaisiin pitkäntähtäimen metsästrategiaa.”
Luukkanen kysyi 26.4.2001 kirjoituksessaan, pystyyköhän Putin astumaan
edeltäjiensä suuriin saappaisiin. Tänään hän arvioi vuodet 2000-2003
lupaaviksi, mutta sitten uudistusten vauhdin hidastuneen. ”Putin jättää
ikäänkuin pelin kesken. Perustuslain kirjain ei saisi olla este sille, että
reformeja jatketaan. Pietari Suuri sai aikaan asioita ehkä juuri siksi, että
hän kykeni oppimaan ja jaksoi hellittämättä ajaa pitkän ajan päämääriään.
Eihän mitään maata muuteta 8 vuodessa!”
Juha Molari |